Ensimmäinen ilta-aurinko on häipynyt vuonojen taakse ja renkaiden jäljiltä laskeutunut pöly. On siis aika päivittää, mitä reissusta jäi käteen.
Ennen retkeä kveenien maahan emme oikein tienneet mitään. Toki kirjoista oppii ja pystyy lukemaan paljon, mutta minkäänlaista kosketusta kveenien käytäntöön ja arkeen ei rivejä silmäilemällä saatu. Yksi reissun keskeisimmistä teemoista syntyikin vasta ryytteisen automatkan jälkeen, mutta kantoi läpi koko matkan.
Identiteetti.
Kveenien identiteetti – kuten aiemminkin todettua – on hyvin monisäikeinen ja yksilöllinen. Kukin kantaa mukanaan omaa näkemystään kveeniydestä: on useita kveenijärjestöjä, jotka ajavat kukin vähän omaa asiaansa sekä monia kveenejä, jotka suhtautuvat omaan kulttuuriinsa omalla tavallaan. Osa puhuu, osa ymmärtää sitä, osa kantaa kulttuuria mukanaan ymmärtämättä kieltä. Hajallaan elävä kulttuuri vertaa itseään toistuvasti alueen saamelaisiin – eikä aina suopeimmalla silmällään.
Josta tullaankin sitten rahaan.
Saamelaiset ovat saaneet alkuperäisväestön statuksen, kveenit eivät. Saamelaisilla on korkeampi vähemmistöstatus (taaten kielellä palveluja, koulutusta, jne.) kuin kveeneillä. Saamelaiset saavat valtiolta enemmän rahaa kuin kveenit. Saman perheen sisällä voi olla sekä saameverta, kveeniverta että pahaa verta.
Paljon rahasta kuultiin, paljon siitä puhuttiin. Raha määrittää kulttuuria eikä ilman rahaa pääse pötkimään loputtoman pitkälle. Raha synnyttää helposti myös kummastusta ja ihmetystä. Toiset saavat ja toiset eivät.
Pitkin Finnmarkia seilatessa ja ihmisiä kuulostellessa kveenien ilmapiiri tuntui aavistuksen lannistuneelta. Kansa kaipaa rahan lisäksi sekä mediahuomiota että tunnustusta, vaan sitä huomiota ei tunnuta saavan kuin sinnikkään ja suunnattoman pinnistelyn jälkeen – jos silloinkaan. Norja on niin järjettömän rikas maa, että suunnattoman vaurauden jakamattomuus kveeneille näyttäytyy monen silmiin loukkaukselta. Vuosikymmeniä on yritetty vetää valtiota hihasta juuri saamatta vastakaikua. Moni väsyy, lannistuu, ajautuu pessimistiksi, luovuttaa.
Usea varmasti nyökkäilisi ulkomaisen pääministerin kasvatusympäristön viisaudelle. Puolangan Juha Sipilän sanoin: ”Pessimisti ei pety.”
Kveenit eivät kuitenkaan ole aivan pohjattoman yksin. Kielen ja kulttuurin edistämiseen keskittyvä Kainun instituutti puuhailee lukuisia projekteja pitääkseen kieltä ja kulttuuria yllä. Tromssassa voi opiskella kveeniä yliopistotasolla. Valtion tasolla kveeneillä on virallinen vähemmistökansan status sekä vähemmistökielen asema (joka ei itsessään takaa kielen säilymistä, mutta on se kai jo jotakin). Kulttuurissa toimii paljon puuhaihmisiä, jotka tekevät olemattomilla resursseilla sen, mitä voivat.
Ilman näitä tahoja ja ihmisiä kieli ja kulttuuri ei olisi nykyään edes siinä tolassa, missä se tänä päivänä on. Sitä ei edes olisi.
Mutta miten Norjan valtio suhtautuu kveeneihin? Tästä saatiin paikallisilta uumoiluja laidasta laitaan. Osa murisi, ettei Norjaa kiinnosta pätkääkään. Jotkut taas olivat myötämielisempiä ja diplomaattisempia. Yhdet olivat äkeänä valtiolle, toiset kohauttelivat olkiaan. Kaikilla oli mielipide – pitkälti jo siitä syystä, että Norjan Norja runttasi nationalismin kukkeimmilla hetkillään aikanaan vähemmistökulttuurit ahtaalle.
Valtion suhde vähemmistöönsä jäi vaivaamaan meitä niin paljon, että olemme puuhailemassa myöhemmälle syksylle matkaa Osloon selvittämään, mitä napamiehet ja napanaiset asiasta miettivät.
Siihen asti: soma oli kohatella!
– Jonne
