Toisin kuin tiiviisti eläviä suomalais-ugrilaisia kansoja, kveenejä on hankalaa jäljittää. Kansa elää siellä täällä hajallaan Pohjois-Norjassa ja laajalla alueella, eikä välttämättä joku saata edes tietää olevansa kveeni tai omaavansa kveenijuuria. Lukumäärällisesti kansaa on mahdotonta tästä syystä laskea, ja kielenpuhujiakin on vähän.
Kun identiteetillä ei ole mitään ulkokohtaista selkeää tunnusta, se täytyy määrittää itse.
Piipahdimme Tromssan kautta Yykeänperällä (Skibotn) tapaamassa maailman nuorinta kveeniä. Noora Ollila (emme kysyneet ikää, mutta parissakymmenissä) kertoo saaneensa kveenin kielen ja kulttuurin jo äidinmaidossa. Toisin on monen muun kveenin kanssa: suomensukuinen kieli on katoavaa sorttia, eikä vanhemmat välttämättä puhu kieltä. Eikä kveenin kielelle ole päiväkoteja. Eikä kouluja.
Noorallakaan ei ole ensimmäistäkään ikätoveria, jolle puhua kieltä. Vanhoja äijiä vain.
Kulttuurin säilymisen kannalta uusien sukupolvien esiinmarssi olisi ensiarvoisen tärkeää. Niitä ei tule ja syy on paitsi kulttuurin katoamisessa, myös rahassa.
Vaikka kveeni on luokiteltu Norjassa vähemmistökansaksi ja kieli on virallinen vähemmistökieli, Norjan valtio tukee kveenejä ja kulttuuria vuosittain käytännössä karkkirahalla. Parinsadantuhannen euron vuosibudjetilla pitäisi pyörittää lukemattomia kveeniorganisaatioita ja tuoda vielä kieltä ja kulttuuria esille.
Sen sijaan samojen seutujen saamelaiset saavat kveeneihin verrattuna valtiolta kymmeniä kertoja suuremman summan. Tämä herättää helposti kveeneissä närää, sillä jopa saman perheen sisällä voi olla sekä saamelainen että kveeni. Katkeruus on ihmiseen operoitu ominaisuus.
Kun kävin Tromssan keskustassa kysymässä, näkyykö katukuvassa kveenikulttuuria, kaikki pyörittelivät päätään. Ei ihme. Resursseja ei ole. Miksi Norja ei tue enempää, siitä meillä ei toistaiseksi ole tietoa, mutta otamme asiasta selvää.
Myös kveenien sisältä löytyy ristiriitaisuuksia. Yksi kveenijärjestö on luovinut kveeneille lipun, mutta sitä ei toisaalla kveenien parissa tunnusteta viralliseksi lipuksi. Niin ikään jotkut käyttävät kveenistä nimitystä kainu ja kainulainen – ja se on jopa päätynyt kveeni-instituutin nimeksi sekä vastakirjoitetun grammatikin kanteen, mutta virallinen nimitys on kveeni, ei kainu. Koillis-Norjassa asuvat mieltävät kveenin kielen vanhaksi suomen kieleksi, eivät omaksi kielekseen.
Kveeneillä on ongelmansa ja kulttuuri sekä kieli kouristelee henkitoreissaan. Varovaisten arvioiden mukaan parituhatta osaa kieltä, mutta viiden vuoden päästä niitä saattaa olla vain puolet.
Ollila kuitenkin jaksaa olla optimistinen. Kunhan seuraavalle polvelle saa opetettua kielen ja kulttuurin, eivät kveenit siirry pelkästään historiankirjojen alaviitteeksi.
Tosin, ei kveenejä oikein mainita kirjoissa nykyäänkään, vaikka kuinka tarkkaan lukisi kannesta kanteen, pärmistä pärmiin.
– Jonne