Sitä häkellyttävyyden, riemukkuuden ja suoranaisen ässyyden määrää emme Jaanin kanssa voinut aavistaa lähtiessämme viime viikonloppuna tarkastelemaan tulevia kuvauspaikkoja Setomaalle. Tallinnassa kampeuduttiin junaan aamulla, Tartossa vaihdettiin toiseen ja änkeydyttiin senkin perästä vielä bussiin, jolla hurruttelimme puoli tuntia Viron kaakkoiskulmaan, kivenheiton päähän Venäjän rajasta.
Värska ei ollut bingossa arvottu kohdekylä, vaan hartaasti valittu vaklimispaikka. Menneenä viikonloppuna kylässä järjestettiin Seto Folk -festarit, jotka tätä nykyä ovat kaiketi yksi suurimmista setofestareista maailmassa (ainakin ehdottomasti suurimmat Värskassa). Festari sisälsi kolme päivää tanssia, laulua, bändejä, ihmisiä, kojuja, suomalais-ugrilaisia kieliä ja muovituoppeja, puhumattakaan sitten Moloraamatusta, josta tietysti oltiin erityisen tohkeissamme (Facebook setoksi).
Kontaktihenkilömme, Värskassa asuva virolainen geologi, Kairi, otti meidät avoimesti ja avosylin vastaan, toivotti tervetulleeksi sekä Värskaan että festareille, intoili jokaisesta kertomastamme huonosta vitsistä ja tutustutti jokaiseen ihmiseen, joka eteen sattui tulemaan.
Me Jaanin kanssa vain kuljimme perässä ja kättelimme, kuljimme ja moikkailimme.
Tere tere, minu nimi on Jonne, mu nimi on Jaani, kuula meil on üks asi, meeldiv tutvuda, pagana pihta, kena päevajätku, kes sina oled, mina olen põnev põhjasoomlane mees.
Jo muutamassa tunnissa oltiin tutustuttu varmaan toiseenkymmeneen tyyppiin, paikallisiin virolaisiin ja setukaisiin sekä kansainväliseen festareiden vapaaehtoistyöjengiin. Järjestäen toinen toistaan mukavampaa sakkia – aivan kuten koko festari, joka iltapäivän auringossa alkoi startata bändeillä ja nakkikojuilla, lasten leikkituvalla ja Moloraamatun (jonka virkaa ajoi liitutaulu) täyttymisellä.
Kohteliaisuuksiakin ropisi. Yrittäessäni polottaa miten kuten osaamaani viroa sain kehuksi lauseen, joka oli suurin kuulemani kielitaitokehu. ”Sun viro on tosi hyvä! Sun aksentti on ihan sama kuin kännisellä virolaisella!”
Bändien ja kaikkien tapaamishommien lisäksi tarjolla oli parikin kiinnostavaa työpajaa. Setukaisten miesten laulukuoron ja seton kielen työpajat tarjosivat kumpikin tunnin kattauksen kulttuuriin, johon tukevasti tartuimme. Leelopaja johdatti ukkoköörin opastamana polyfoniseen soppaan, johon itsekin pääsin uppoutumaan. Jos ja kun leelo on bändimme tulevan keikan yksi lähtöpiste, täytyy todeta samaan hengenvetoon, ettei sen taitaminen ole mitenkään helpointa hommaa. Stemmat eivät mene kaikki kivasti silkoissa tersseissä ja kvinteissä, eikä kappaletta voi kunniakkaasti ja sinänsä ryhdikkäästi honotella ihan vaan bobdylanina, vaan harjaantuneempikin laulaja saa kyllä olla kieli keskellä suuta. Oma mukanalaulaminen käsitti ainakin vitosdimin, sekuntin ja joukon mikrointervalleja – tahattomasti ja kaikki samaan aikaan.
Seton kielen työpaja puolestaan sisälsi paikallisen rouvan, joka selitti (pääosin setoksi, osin viroksi) mikä mikin sana on virosta setoksi, setosta viroksi. Kiinnostavaksi homma kävi, kun hän selitti siinä ohessa seton kielen nykyasemaa. Setoa kyllä opetetaan koulussa (tuntiaineena), mutta kotona ei lapset sitä hänen mukaansa oikein kuule.
Kaiken tämän festaririemun ja setukaiskansallisasujen ja hyvän meiningin ohessa juuri tämä oli mielenkiintoista. Tästä lisää. Miten kulttuuri voi?
Pähkittiin tätä pitkin festarialuetta, mutusteltiin, taas käveltiin ja taas esiteltiin. Tere tere, kuidas läheb, mul pole kõrvetised, ja nii edasi.
Kunnes meidät nykäistiin sivuun.
Kaikki kävi niin nopeasti.
Sivuun nykäisseet mordvalaisukot puhuivat joko mokšaa, ersää tai venäjää – en ole varma mitä – pyysivät ykskaks minua ja Jaania seisomaan kädet kohti taivasta ja panemaan silmät kiinni. He puhuivat ja puhuivat, puhkesivat lopulta lauluun ja lähtivät sitten miehissä kiertämään meitä ympäri. Puolta minuuttia myöhemmin jampat olivat pyörineet ympyrässä joitakin kertoja, laulaneet jumalan onnen ja siunauksen yllemme. Koko tilanne oli häkellyttävä, nopeasti ohi – ja äärettömän riemukas.
Kävi ilmi, että nämä kolme mordvalaiskuoron jäsentä diggailivat antaumuksella projektistamme ja tahtoivat antaa oman panoksensa sille. Seuraavaan hengenvetoon kävi ilmi, että he halusivat haastateltaviksi. Tämän kaiken tulkkasi meille mukanaan ollut seto sekä multikielitaitaja-Kairi.
Vaikka mordvalaiset olivat vähän kauempana varsinaisesta tutkimuskansasta, kukapa tuollaisesta tilaisuudesta voisi kieltäytyä? Etenkin, kun jumalan onnetkin oli jo annettu.
Treffit sovittiin seuraavaksi päiväksi. Jaanin kanssa pohdittiin, mitä ja miten kannattaisi haastatella, loimme alustavia kysymyksiä, lompsittiin kameroinemme paikalle ja todettiin, että miehillä oli oma visio: he halusivat tehdä improvisoidun kohtauksen, jossa he kävisivät itse läpi mordvalaisia ja seton sanoja, niiden yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia.
Niin hetken päästä Jaani kuvasi kohtausta ja minä seisoin sivuummalla äimistelemässä tapahtuvaa.
Kaikki kävi taas niin nopeasti.
Nopeasti ja autonomisesti. He söivät ja kertasivat emmekä me ymmärtäneet vielä sanaakaan. Paino sanalla vielä. Mordvan alue on kyllä eittämättä yksi sellainen paikka, jonne Lönnroots-pumpulla olisi joskus hyvä päätyä. Että vink vink vaan, säätiöt ja muut apurahaa antavat tahot.
Ensi viikolla selviää ainakin seuraavia asioita:
a) mikä on seton kielen tulevaisuus
b) opitaanko seton kielestä muutakin kuin Moloraamat
– Jonne
