Yksi ultimaattisista tavotteistamme on tavata setukaisaktivisteja – ja törmäsimme heti yhteen. Ahto Raudoja on paitsi Seto Instituutin johtaja, myös kattofirman pomo. Hyppäsimme miehen kyytiin tsekkaamaan hänen päivänsä kulkua ja kuulostelemaan, minkälainen on aivan tavallinen instituutin miehen työpäivä.
Ajoimme. Ja ajoimme. Taas ajoimme. Pakkasimme Ahton mukana puuta. Purimme kuormia. Taivastelimme kattoja ja elämää Etelä-Viron taivaan alla. Ja helevetin monen paarman myös.
Seto Instituut perustettiin vuonna 2010 edistämään setukaiskulttuuria. Instituutin varsinainen toimipiste ja sydän sijaitsee Värskassa, Seto Talumuuseumin kätköissä olevassa huoneessa, joten mitenkään massiivisesta palatsista marmorilattioineen ja rypäleitä syöttävine palvelijoineen ei ole kyse. Merkillepantavaa laitoksen toiminnassa on, että se pyörii – edelleen – ilman valtion tukea. Projektirahoja kulttuurin edistämiseksi perustetulle instituutille kyllä jonkin verran liikenee, mutta yrityksistä huolimatta ei valtion jengi tiputa hilloa toiminnalle ensinkään. Kaksi ihmistä työllistävä instituutti pyörii pitkälti talkoilla, ja vaikka molemmat työllistetyt saavat tekemisistään korvauksen, paiskii pomokin päivittäin töitä myös toisessa firmassa(an).
Leijonanosan päivästä Ahto toimitti kattotöitä ja sulavasti kattofirman hommien päätyttyä siirtyi seuraavalle työmaalle, instituutin palvelukseen. Niin mekin päädyimme lopulta Tarttoon, jossa Ahto asettui puisen talon puiselle penkille ja ryhtyi miettimään seuraavan instituutin julkaisun taitto- ja painohommaa.
Viron valtionrahoituksen koukeroista sen enempää tietämättä en osaa itse ottaa järeämmin kantaa, miksi riik on niin nihkeä antamaan avustusta, mutta kolmen sekunnin analyysin pohjalta kummeksun. Instituutti on pieni ja julkaisee tasaiseen tahtiin esimerkiksi setonkielistä kirjallisuutta ja kulttuuriraporttia, mutta on yksi suurimmista tahoista, joka julkaisee järjestelmällisesti kirjakieletöntä seton kieltä.
Seuraa lisää kummeksuntaa.
Kun kyseessä on näin pieni kansa, voisi luulla, että Viro olisi kieli pitkällä säilyttämässä sen kulttuuriperintöä. Vai liekö sittenkin kyse siitä, että seton kieltä pidetään yleisesti Virossa yhtenä eteläisistä murteista – ja setoa lähinnä oleva võron kieli on instituutteineen massiivisempi? Vai onko instituutti liian ”nuori” saamaan avustusta?
Mene ja tiedä.
Hankala on kuitenkaan kuvitella skenaariota, että Viron valtio suoranaisesti dissailisi setoa, semminkin kun seton kulttuuri kansanvaatteineen, Unesco-leeloinen ja ortodoksiperinteineen on täysin omaleimainen kulttuurinsa. Setoa näkee harva se päivä mediassakin, sillä Obinitsa toimii tämän vuoden suomalais-ugrilaisena kulttuuripääkaupunkina ja tämän myötä setukaiset yleisemminkin ovat jatkuvassa valokeilassa. Lisäksi valtionpäämies Ilves on niin symppis jätkäkin ja hengailisi varmasti meidän suomalaistenkin kanssa, jos tuntisimme paremmin (etkös vain, Toomas? Ostettaisiin jostain voileivät ja mentäisiin piknikille Toompealle, meillä olisi shortsit ja aurinkorasvaa selässä, istuttaisiin ja katsottaisiin aurinkoon hitsarinlaseilla, nauraisimme – oi nauraisimme niin paljon, koska aurinko on pelkkä pieni tennispallo – ja elämä olisi myös tennispallo, joka pysyy kentällä eikä livahda laidan yli!)
Ahto ennätti kaiken kattohommailun ja kirjantaittamisen lomassa heittää meille vinkkejä siitä, mitä tapahtuu ja missä, minne kannattaa mennä ja nähdä. Käymme hiippailemassa myöhemmin mm. savusaunassa, leelokonsertissa ja haastelemassa tarkemmin sekä Ahton että muiden setukaisaktiivien mietteitä. Myöhemmin, eksyessämme vielä Venäjän Petseriin, tarkastamme ja selvitämme, mitä oikein vasta-avatun setomajan ovien takana tapahtuu. Onko kyseessä vain byrokraattinen silmänkääntötemppu vaiko sittenkin maja, jossa Venäjän puolen setukaiset voivat edistää kansansa asemaa.
– Jonne
