Vaikka Pyssyjoki on 170 asukkaan, 170 pakolaisen ja yhden bensatankin kylä, täyttyy se vuosittain ihmisistä, juhlahumusta ja -tunnelmasta kveeniläisen Kipparin festivaalin myötä. Mekin tahdoimme päästä ehdottomasti osaksi meininkejä, joten suorimme Yykeänperästä päivän matkan Finnmarkiin selvittääksemme, miten kveenit diggaa bailata ja kuinka kulttuuri edustaa itseään kekkereillä.
Festivaali on pieni ja intiimi. Alue mahtuu parkkipaikalle ja sen lompsii läpi minuutissa. Myynnissä on kahvia ja pullaa sekä käsityötä. Hirvittävästi alueelta ei päälle päin kveeniys – mitä ikinä se voikaan olla – näy.
Sen sijaan alueen vieressä sijaitsevasta, Tornionjokilaaksosta raijatusta vanhasta talosta löytyy kotiseutumuseon tapaan jälkiä kveenien historiasta. Kveenien vanhan ajan elinkeinoväline roikkuu verkkona seinällä, vanhan luokkahuoneen vanhalle liitutaululle on kirjoitettu kveeniksi muutamia sanoja.
Parkkipaikan vieressä toimii kveenin kielen ja kulttuurin kehittämistä edistävä Kainun instituutti ja festarialuekin laventuu orgaanisesti vuonna 2007 rakennetun talon seinien sisälle. Vaikka instituutti itsessään ei vastannut festivaalin järjestelyistä, se itsessään on äsäkkä laitos, joka tekee valtakunnallisia projekteja kveenin kielen ja kulttuurin kehittämisen eteen. Tästä lisää jäljemmissä osissa.
Mutta vaikka puitteet olivat kohdallaan ja instituutin tiloissa järjestettiin sekä avajaiset että konsertti, itse festarin osalta muuta tapahtumaa siellä ei sitten ollutkaan. Koko alue meni kiinni lauantaina viiden pintaan ja avautui uudelleen iltakymmeneltä, jolloin ihmiset koikkelehtivat kuuntelemaan telttaan bändiä ja kiskomaan kallista kaljaa.
Festivaalin toinen päivä käsitti kveeninkielisen jumalanpalveluksen sekä kirkkokahvit. Me pakanat osallistuttiin ensimmäiseen, livahdettiin välittömästi kirkkokahveille, mouskutettiin suu väärällään kakkua ja mietittiin nokka kädessä sitä, millä tavalla kveeni näillä kinkereillä näkyy – vai näkyykö ylipäänsä muuten kuin kaksitoista vuotta vanhoissa kansallispuvuissa.
Intoa ihmisillä kyllä tuntuu olevan. Pyssyjoen kveeniväestö kyllä puhuu rinta rottingilla omasta kveeniydestään, enimmäkseen norjaksi. Kveenin kieli on katoamassa kovaa vauhtia pois, mutta Kainun instituutin masinoima Kielipesä-hanke pyrkii puhkumaan kieleen lisää virtaa. Tässä hankkeessa kveeniä taitavat vanhemmat vierailevat päiväkodeissa laulattamassa taaperoita.
Merkkejä kielen ja kulttuurin revitalisointiin kyllä siis on, eikä ole itse festivaalin syy, että ohjelmaa on niukalti. Pienen festarin pieni ohjelmisto oli sangen hyvää, mutta kveenikulttuuri tai kveeniys ei ole helposti ulospäin näkyvää, joten paikallisia juustokuutioita ja satunnaista kveenin kielen puhujia lukuun ottamatta olisimme melkein voineet olla millä tahansa kyläjuhlilla.
Mutta kyllä se kulttuuri sitten äkkiä rupesikin näkymään – puheissa.
Kirkkokahvien kakunpalojen ja leppoisan jutustelun välissä ihmiset alkoivat keskustelemaan siitä, kuinka kveenien tulee olla yhtä. Kveeneillä on monia ja useita järjestöjä ja kaikki toimivat pitkien etäisyyksien päässä toisistaan, pientä eripuraa sekä kinaa käydään jatkuvasti, rahaa on vähän ja vielä vähemmän verrattuna saamelaisiin.
Rahasta ollaan kuultu ennenkin, mutta viikonlopun aikana – ja varsinkin kirkkokahveilla – selvisi, että taloudesta puhutaan jatkuvasti. Festivaalin oma budjetti on pieni, eikä varaa ole oikein mihinkään. Puheissa vertailtiin samaan aikaan lähistöllä järjestettävään saamelaisfestari Riddu Ridduun ja sen saamaan tukisummaan. Huomiota kveenit tai kveenikulttuuri ei saa medialta.
Miksi?
Onko niin, että Norjan valtio ei vain välitä? Voiko ilman rahaa ylipäänsä kuvitella mahdollisuuksia kulttuurin säilyttämiseen?
Vai vaatiiko kveenikulttuurin säilyttäminen itse kansalta aktiivisuutta pitää siitä huolta, masinoida ja viedä kulttuuria eteenpäin itse?
Kumpaa siihen vaaditaan enemmän: rahaa vai tahtoa?
– Jonne
