”Emme ole virolaisia emmekä venäläisiä. Olemme setoja.”
Viikonloppuna aikataulumme oli niimoodi haastatteluista vapaa, että saimme otettua auton alle ja lähdettyä seikkailulle ympäri Setomaata. Kolme miestä ja yksi auto kiitivät halki sekametsien, ohi kattohaikaroiden ja läpi pienten kylien pysähtyen aina sinne, mikä kulloinkin sattui näyttämään mielenkiintoiselta. Kuvittele vapaus, vauhdin hurma, tuulessa leijuvat tukat ja kaikki muutkin Hollywoodin elokuvista tutut poikaretkueen jäynät. Semmoista meillä oli.
Tai melkein.
Ensin päädyimme Obinitsaan, joka on tämän vuoden suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Kaupunki tosin on sanan merkityksen liioittelua – tapaamamme setukaisrouvan mukaan ”täällä asun minä ja sitten naapurissa on toinen ja sitten on pari muuta”. Kolmisensataa, tietää internet.
Mainittuun rouvaan, Lidia Sillaotsaan, törmäsimme aivan sattumalta pysähdyttyämme Obinitsan piskuisen setukaismuseon juureen. Hän seisoi vanavara -majassa pitämässä sadetta ja myymässä vanhoja tavaroita. Ounastelimme hänen olevan mielenkiintoinen jututettava, mutta hän osoittautuikin melkoiseksi tietopankiksi.
– Oletteko seto? me kysyimme.
– Tietysti! hän vastasi. – Minä asun tuossa ihan vieressä. Tulkaa kylään.
Niin me menimme ja jutustelimme kolmatta tuntia. 83-vuotias teräsmuori paljastui setomuseon entiseksi johtajaksi, joka aikanaan piti ”päivittäin neljän tunnin luentoja turisteille”. Juttua riitti niin vaatteista historiaan, historiasta nykypäivään ja pikkuisen myös tulevaisuuden puolelle.
Me istuimme pöydän ääressä kuin oppipojat. Istuimme ja kuuntelimme. Hörpimme välillä Lidian tarjoilemaa piparminttuteetä ja kuulimme tarinoita Setomaalta. Kuulimme Neuvostoliiton ajoista, jolloin seton kieltä ei suvaittu. Kuulimme kyydityksistä, 90-luvun vapautuvasta Virosta ja setokulttuurin ”toisesta heräämisestä”, joka hiljalleen on nousemassa uudelleen kohoavana itsetuntona ja -tietoisuutena – huolimatta siitä, että vielä 15 vuotta sitten ”setona oleminen” saattoi olla asia, joka pidettiin visusti omana tietona.
Mutta nuoret eivät puhu. Eivät käytä kieltä, kertoi Lidia.
Otimme kaiken videonarulle (eli perästä kuuluu!), kiitimme kauniisti, ojensimme Lidialle suklaakonvehtirasian ja painuimme autoon kohti seuraavaa päivää ja kaatosadetta.
Sunnuntain ohjelmistossa oli muutama päivä aiemmin Ahtolta kuultu kuuma vinkki: kirmas, paikallinen juhla. Pyhien heppujen mukaan on nimetty vuosipäiviä, joissa tanssitaan ja leelotellaan – ja vedetään paljon hanza-viinaa. Kaksin käsin. Juhlapäiviä on niin monta kuin on pyhimystäkin, ja joka kylällä on oma bileensä. Kirmakset pidetään ns. fiiliksen mukaan: paikalle keräännytään, kun päivätyö on tehty.
Mekin tulimme paikalle, joskin paria tuntia liian aikaisin. Ennätimme jo luulla, että sateenpieksemään Uusvadan kylään ei tule ketään, mutta piipahdettuamme välillä muualla huomasimme parinkymmenen ihmisen kerääntyneen yhteen juhlimaan – ja juomaan. Leelokuorot puhkesivat parilla puolella kenttää, hanuri soi ja viina virtasi. Pyhän Pietarin kirmas oli käes.
Aloimme jutustella vanhemman kuoroherran kanssa leelosta. Paul Vahelaan nojasi kävelykeppiinsä ja kertoi yhtäkkiä oman elämäntarinansa, pyysi mukaansa ja näytti meille viidenkymmenen metrin päässä olevan lapsuudenkotinsa. Kertoi taas neuvostoajoista: lapsia oli paljon, ruokaa vähän eikä seton kieltä ollut hyvä käyttää. Osoitti kepillään lautakasaa ja sanoi kaiken nykyään mätänevän. Vei meidät katsomaan saunaa ja puhui siellä kylvenneistä tytöistä. Pysähtyi välillä nojailemaan ja sanoi nauttivansa invalidieläkettä, mutta sekin on niin pieni. Niin pieni ja olematon, vaikka invalidieläke on suurimpia Virossa saatavia.
Cliffhangeriin jätämme tämänkin tältä erää, mutta tulemme taatusti palaamaan ko. herraan myöhemmin. Nimittäin nämä oppipojat kuuntelivat. Ja filmasivat kaiken.
Kirmaksella meitä pidettiin kuin herran kukkarossa. Kyläjuhlat ovat kaikille vapaat, joten meillekin kaadettiin hanzaa ja suotiin samanlaisia hymyjä kuin niin kaikille muillekin.
Maanantaiaamuna päivittelimme kirmaksen ystävällisyyttä Värskan kunnanjohtaja Raul Kudrelle, jonka työhuoneeseen rynnistettiin kameroinemme. Raul vastasi päivittelyihin ja kysymyksiin kohteliasti, säntillisesti, huolellisesti ja kärsivällisesti. Utelimme Setomaan tilanteesta ja meiningistä ja tulevaisuudesta. Kuten Suomen syrjäseutu, myös Viron maaseutu tyhjenee hiljaksiin pois. Jotain täytyisi keksiä sekä maaseudun että setokulttuurin elävöittämiseksi.
Turismi on (ainakin jonkinlainen) vastaus molempiin kysymyksiin.
Voisiko jossain skenaariossa turismille käydä kuin Lapin asukkaiden silmissä Lapin matkailulle? (Jotkut Lapin asukkaat ovat nyreissään kaiken maailman hulabaloosta ja massasta, joka änkeytyy Lappiin katselemaan neljäntuulenhattuja ja koreaa julkisivua, vaikka totuus on paljon muutakin ja jotain toista). Raulin mukaan ei, ei ainakaan vielä. Turismille on vielä ”tilaa kasvaa”.
Mutta nuoret eivät puhu. Eivät käytä kieltä. Vai käyttävätkö?
Raul mietti hetken kunnes vastasi. Paikallisessa päiväkodissa käytetään seton kieltä, koulussa (opetusohjelman sallimissa rajoissa) myös. Musiikkikoulussa voi soittaa setokaiskulttuurin ominaisia soittimia. Yritys kulttuurin ja kielen säilyttämiseen ruohonjuuritasolla on ainakin kova.
Setukaisnuoret lähtevät mahdollisesti työn perässä pois, henkilöstä riippuen joko tuntevat itsensä setukaisiksi tai eivät, saattavat tulla takaisin tai eivät. Kulttuuri ja kieli elää yhä, elää vielä huomennakin.
Melkoista hommaa.
Tämän kaiken seikkailun lomassa ollaan yritetty ottaa selvää seton kielestä, oppia sitä niin kuin Kiven veljekset, soiteltu kitaraa, ukulelea ja huilua sekä koetettu niveltää, mitkä osaset setokulttuurin lauluperinteestä voidaan ketterästi lainata meidän uuteen setonkieliseen kansanlauluun, joka tullaan esittämään ensi lauantaina mahdollisimman julkisesti jossakin.
Tätä ja paljon muuta. Seuraavat päivät pitävät sisällään paitsi ankaraa seton kielen opiskelua, myös lisää haastatteluja, kohtaamisia ja savusaunaa. Paljastelemisiin!
– Jonne
